Tavallisuuden aaveita ja haaveita
Luvassa epämääräistä perjantaipohdintaa tavallisuudesta ja kilpailemisesta. Keitä ne on ne kaupunkien aikaiset linnut, jotka aina nappaavat sen parhaimman madon?
Sunnuntaiaamuna seison Vaasankadulla. Joskus olisin ehkä ollut palaamassa vasta kotiin yöriennoilta, tunti tai muutama sitten. Nyt suuntaan tyhjältä sunnuntaikadulta sisään kanelikierteentuoksuiseen kahvilaan. Olen tällä puolella, täällä aikaisten lintujen ja pirteiden sunnuntai-ihmisten puolella. Jotkut olivat täällä silloinkin kun, me heräilimme tunkkaisissa yksiöissämme ja nauroimme käheällä äänellä sunnuntaisen pelastussipsipussin äärellä. Oli rientoja siellä täällä, jänniä sattumuksia ja hekottelua kaksin kerroin yön tyhjentämällä Sturenkadulla. Kaupungin pimeys, valot, ystävät, äänet. Kaikkea sellaista kivaa ja kuormittavaa, vähän kai tavallisesta ja normatiivisesta arjesta poikkeavaa.
Mietin tavallisuutta. Mitä se tarkoittaa, elänkö nyt sitä, elinkö aina, ja onko se huono asia. Tavallisuus on yleensä yhdistynyt päässäni luovuttamiseen, tyytymiseen, johonkin sellaiseen kiellettyyn. Muutama läheiseni käyttää sanaa tavallinen myönteisessä mielessä. Tiedän tavallaan heidän olevan oikeassa. Joku on sellainen ihan tavallinen, eli harmiton ja hyvä. He ovat myös itse mielestään ja mielellään ihan tavallisia. Onnellinen elämä tarkoittaa sellaista tavallista elämää, jossa ei ole sen kummempia ihmeellisyyksiä tai negatiivisia taakkoja. Kaikki on lähellä ja mukavasti. Kukapa tahtoisi itselleen vaivalloisen arjen?
Tavallisuuden teemaa on käsitellyt teoksissaan myös Saara Turunen. Tavallisuuden aave -näytelmässään Turunen käsittelee tavallisuutta hauskojen ja surullisten kohtausten kautta. Katsomossa naurattaa ja itkettää samanaikaisesti. Teoksessa pohditaan normeja ja erilaisuutta vaivihkaisesti ja osoittelematta, kuvia ja musiikkia apuna käyttäen. Turusen teokset saavat nauramaan, hätkähtämään, häpeämään ja huvittumaan.
Kysyn tekoälyltä, mitä tavallisuudella tarkoitetaan. Onko tavallisuus määritelmällisesti negatiivista vai positiivista? ChatGPT kertoo minulle, ettei tavallisuus ole luonteeltaan negatiivista tai positiivista, vaan sen merkitys vaihtelee kontekstin mukaan. Tavallisuus voi olla positiivinen asia, jos se tuo mukanaan turvallisuutta, ennustettavuutta ja vakautta. Toisaalta se voi näyttäytyä negatiivisena, jos se koetaan tylsäksi, yksitoikkoiseksi tai rajoittavaksi.
Auli Viitala on käsitellyt Ylen kolumnissaan tavallisuuden harhaa. Viitalan mukaan tavallisuutta tai tavallista elämää on vaikea määritellä ja se on osin harhaa, mutta parhaiten sitä voisi kai kuvailla sosiaalisten normien mukaisena elämisenä. Viitalan mielestä tavallisuuteen pääseminen vaatii siis oikeastaan oikeanlaista onnistumista sosiaalisessa pelissä: on tavallinen parisuhde, työpaikka, terveys ja arki.
Tavallisuuden ja kilpailemisen suhde kiehtoo minua. Kaupungeissa kilpailemisen ilmapiiri tiivistyy. Halusin tai en, kilpailen jatkuvasti töistä, työpaikoista, siitä tietystä kivasta nurkkapöydästä kahvilassa, uintiradasta uimahallissa, jopa kavereideni ajasta. Usein joku muu ehtii ensin tai on kiinnostavampi, taitavampi, kenties myös vähemmän (tai just sopivasti) tavallinen. Olen usein erilaisissa kilpailutilanteissa kokenut olevani vähän vääränlainen. En siis ole ollut sillä oikealla, toivotulla tavalla tavallinen, mutta en kuitenkaan riittävän erilainenkaan.
En haluaisi ajatella elämää kilpailuna tai kaupunkia kilpailemisen näyttämönä. Moni asia ja rakenne kuitenkin ohjaa siihen suuntaan. On aikaiset linnut, sosiaaliset pelit, keskiluokkaisen elämäntavan ihanne, sosiaalinen vertailu jne. Jossain aina lentelee se etevä ja pätevä aikainen lintu, joka ehtii ensimmäisenä paikalle ja on kilpailukykyisin, kerää parhaat saaliit. Toisinaan voi kai itsekin olla se. Mutta kun asiaa nyt näin perjantai-iltapäivän kunniaksi Tekstin talon ihanassa kahvilassa ajattelen, huomaan aiheessa myös muita puolia.
Aiemmin tällä viikolla olen ollut tanssitunnilla sellaisen lajin parissa, jota en alkuunkaan osaa. Todellisella epämukavuusalueella siis. Aurinko paistaa tanssisaliin sisään vanhojen tehdasrakennusten välistä, musiikki soi kovaa (move your body h-h-higher). Liikumme kömpelösti, kompastelemme jalkoihimme, hikoilemme, kukaan ei pysy opettajan mukana. Kaikkia naurattaa, opettaja kannustaa, jatkamme. Ja koko ajan vain nauramme lisää.
Jotkut ovat kilpailullisempia kuin toiset. Jotkut heräävät aiemmin, hoksaavat nopeammin, saavat oikean sanan ulos suustaan heti. Hyvä niin. Ehkä jotkut kaupungit ja kaupungeissa muotoutuneet sosiaaliset piirit myös ruokkivat kilpailua. Tai jopa vaativat sitä pysyäkseen elinvoimaisina. Minulle yhdessä ja yksin tekeminen, mokailu, onnistuminen, oppiminen ja nauraminen tuntuu tällä erää enemmän omalta jutulta. Sitäkin kautta voi päästä omiin tavoitteisiin.
Olen myös varmaan ollut mukana itselleni vähän väärissä kilpailuissa. Jos ja kun tässä elämässä on pakko kilpailla, kannattaa varmaan valita omat kilpailunsa tarkemmin. Kuuntelin tänään podcastia, jossa valokuvaaja Meeri Koutaniemi jakoi oman oivallisen elämänohjeensa: Älä valita, ala valita. Täsmälleen. Onko tämä nyt sitten juuri se kliseinen oivallus että valitse taistelusi. Ehkäpä. Ja ne omat tavallisuuden haaveet ja aaveet voi ihan hyvin kulkea siinä rinnalla.